KÄYTTÄYTYMISGENETIIKKA: KOHTALO VAI KAPITALISMIN KÄTYRI?

Tieteen historiaa tarkastelemalla on helppo huomata kuinka tietyt tutkimussuunnat ja ideologiat sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Tieteellisiä teorioita ja tutkimustuloksia onkin aina käytetty myös yhteiskunnallisen tilanteen oikeuttamiseen tai muutoksen tarpeellisuuden perusteluun.
Esimerkiksi aikanaan lamarckistien ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä käytettiin sekä yhteiskunnan epätasa-arvon oikeuttamiseen sekä muutoksen mahdollisuuden perusteluun. Tämä oli mahdollista koska ajatus hankittujen ominaisuuksien periytymisestä toimii molempiin suuntiin:
Uskottiin, että ”hyvät” ja ”huonot” ominaisuudet periytyisivät vanhemmilta jälkeläisille, mutta niin periytyisivät myös parannetut ominaisuudet. Ihmisistä olikin mahdollista tehdä pysyvästi halutun kaltaisia muuttamalla heidän ympäristöään.
Tässä jutussa pohdin ensisijaisesti sitä, millaisen käsityksen yhteiskunnasta ja yksilöstä voi muodostaa modernin geenitutkimuksen tulosten perusteella. Taustalla on niin psykologian kuin yleisemminkin yhteiskunnallisen ilmapiirin yksilöllistyminen ja ympäristöolosuhteiden roolin uudelleen ymmärtäminen.

1970-luvulla yhteiskunnalliset selitykset olivat muotia psykologiassa. Usko kasvatuksen ja yhteiskunnallisten olosuhteiden merkitykseen ihmiselämän suuntaviivojen antajana oli niin vahva, että geenitutkimusta pidettiin taantumuksellisena. Älykkyystutkimus on tästä tieteenhistoriallisesti tunnetuin esimerkki, mutta jopa alkoholitutkimus on kohdannut paljon moraalista vastarintaa.
Liisa Keltinkangas-Järvisen käyttäytymistieteiden vuoropuhelua valottavassa artikkelissa (Tieteessä Tapahtuu 5/2008) kertookin alkoholismin periytyvyydestä ensimmäisenä raportoineen molekyyligenetiikan tutkijan joutuneen vuosikausiksi paitsioon tieteen kentällä . Tätä nykyä molekyyligenetiikka on kuitenkin pop-tieteenala ja sen löydöksistä ovat sekä mielenkiintoisia puhtaasti tiedollisesta kuin myös käyttäytymistieteiden luonteen vuoksi. Mitä ovat nämä löydökset ja millainen ihmiskuva niistä seuraa?

Ensimmäinen löydös on siinä, että sama ympäristö ei tee ihmisiä samanlaisiksi, vaan varmistaa, että ihmisistä tulee erilaisia. Perimä tekee samanlaiseksi, ympäristö erilaiseksi koska sama ympäristö vahvistaa geneettisesti erilaisissa lapsissa eri ominaisuuksia, Keltin-Kangas Järvinen kertoo artikkelissaan. Yhteiskunnallisella tasolla tämän voi tulkita tarkoittavan sitä, että mitä tasa-arvoisemmat lähtökohdat ihmisellä ovat, sitä enemmän geenit merkkaavat elämän valintoja tehdessä. Jopa sosiologit, jotka perinteisesti suhtautuvat penseästi biologiaan viittaaviin selityksiin, pitänevät tätä seikkaa mielenkiintoisena. Toisaalta, monessa maassa yhteiskunnalliset olosuhteet ovat niin eriarvoiset, että geeneillä ei ole niin paljon merkitystä kuin länsimaissa.

Toinen vallankumouksellinen löydös koskee sitä kuinka ihminen omilla, osittain geneettisesti ohjautuvilla valinnoillaan luo oman ympäristönsä. Synnynnäisesti ujosta ja maailmaan vihamielisesti suhtautuvasta henkilöstä on vaikea kouluttaa työelämän kaipaamaa ”sosiaalista verkostoitujaa”, vaikka jotkut käyttävätkin masennuslääkkeitä tai konsultteja muokatakseen persoonaansa enemmän työmarkkinoille kelpaavaksi.
Koulutuksen — koulutettujen lapsista tulee koulutettuja — roolikaan ei ole yksiselitteinen, sillä vanhempien sosioekonominen asema, jota aikaisemmin pidettiin ympäristömuuttujana puhtaimmillaan, koostuu geenitutkijoiden mukaan osittain myös vanhemmille ja lapsille yhteisestä geneettisistä komponenteista. Jotkut kodit pystyvät tarjoamaan osittain geneettisistä syistä lapsilleen enemmän koulutuksellista pääomaa — asenteita, innostavia kirjoja kirjahyllyssä — ja tässä lienee yksi syy pyrkiä panostamaan erityisesti kirjastolaitokseen. Joka tapauksessa, geenien on osoitettu vaikuttavan niinkin erilaiseen käyttäytymiseen kuin TV:n katseluun tai psykologisten arvojen muodostumiseen.


Perimän ja ympäristön vastakkainasettelusta onkin siirrytty tutkimuksessa niiden vuorovaikutusta korostavaan näkemykseen. Psykologinen tutkimus on kuitenkin siinä mielessä mielestäni liian akateemista, että esimerkiksi yleisen kognitiivisen kapasiteetin — se pahamaineinen IQ — merkitystä ihmisen elämässä on mielestäni korostettu liikaa esimerkiksi työelämään sijoittumisen ennustajana. Esimerkiksi Keltinkangas-Järvinen väitti minulle mailissa, että IQ on paras mittari mikä psykologeilla on työelämään sijoittumisen suhteen.
Itse olen paljon enemmän kiinnostunut tunneälyn ja luonteenpiirteiden, psyykkeen talouden, roolista näennäisesti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jossa elämme. Esimerkiksi muodikas konsulttipuhe tunneälystä, jota kuka tahansa voi oppia, näyttäisi tarkemmassa analyysissä pelkistyvän hyvin pitkälle temperamenttipiirteisiin, jolla on geneettinen pohja:
sosiaalisuus, ulospäin suuntautuneisuus jne.
Olenkin Noam Chomskyn kanssa samaa mieltä siitä, että kapitalismin arvosteleminen edellyttää oletusta ihmisluonnosta. Toisaalta meitä ei voi muokata miten sattuu (yleinen ihmisluonto), ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia ja tasa-arvon toteutumisessa pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota heikoimmassa asemassa oleviin. Kulttuurilla on merkitystä, koska esimerkiksi synnynnäisen ujouden on osoitettu ulospäin suuntautuneisuutta korostavassa USA:ssa johtavan usein huonoon itsetuntoon, kun taas sosiaalista varautuneisuutta arvostavassa Kiinassa näin ei ole.




LISÄTIETOA:

Keltinkangas-järvinen, Liisa: Käyttäytymistieteet ja yliopiston kolmas tehtävä. Tieteessä tapahtuu 5/2008.
Jokela, Markus: Sosiologisia väärinkäsityksiä sosiobiologiasta. Tieteessä tapahtuu 2/2003.
Tieteessä tapahtuu lehti on luettavissa verkossa osoitteessa www.tieteessatapahtuu.fi ja lehden voi halutessaan tilata ilmaiseksi kotiinsa.