Tieteen historiaa tarkastelemalla on helppo huomata kuinka tietyt tutkimussuunnat ja ideologiat sekoittuvat mielenkiintoisella tavalla yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Tieteellisiä teorioita ja tutkimustuloksia onkin aina käytetty myös yhteiskunnallisen tilanteen oikeuttamiseen tai muutoksen tarpeellisuuden perusteluun.
Esimerkiksi aikanaan lamarckistien ajatusta hankittujen ominaisuuksien periytymisestä käytettiin sekä yhteiskunnan epätasa-arvon oikeuttamiseen sekä muutoksen mahdollisuuden perusteluun. Tämä oli mahdollista koska ajatus hankittujen ominaisuuksien periytymisestä toimii molempiin suuntiin:
Uskottiin, että ”hyvät” ja ”huonot” ominaisuudet periytyisivät vanhemmilta jälkeläisille, mutta niin periytyisivät myös parannetut ominaisuudet. Ihmisistä olikin mahdollista tehdä pysyvästi halutun kaltaisia muuttamalla heidän ympäristöään.
Tässä jutussa pohdin ensisijaisesti sitä, millaisen käsityksen yhteiskunnasta ja yksilöstä voi muodostaa modernin geenitutkimuksen tulosten perusteella. Taustalla on niin psykologian kuin yleisemminkin yhteiskunnallisen ilmapiirin yksilöllistyminen ja ympäristöolosuhteiden roolin uudelleen ymmärtäminen.
1970-luvulla yhteiskunnalliset selitykset olivat muotia psykologiassa. Usko kasvatuksen ja yhteiskunnallisten olosuhteiden merkitykseen ihmiselämän suuntaviivojen antajana oli niin vahva, että geenitutkimusta pidettiin taantumuksellisena. Älykkyystutkimus on tästä tieteenhistoriallisesti tunnetuin esimerkki, mutta jopa alkoholitutkimus on kohdannut paljon moraalista vastarintaa.
Liisa Keltinkangas-Järvisen käyttäytymistieteiden vuoropuhelua valottavassa artikkelissa (Tieteessä Tapahtuu 5/2008) kertookin alkoholismin periytyvyydestä ensimmäisenä raportoineen molekyyligenetiikan tutkijan joutuneen vuosikausiksi paitsioon tieteen kentällä . Tätä nykyä molekyyligenetiikka on kuitenkin pop-tieteenala ja sen löydöksistä ovat sekä mielenkiintoisia puhtaasti tiedollisesta kuin myös käyttäytymistieteiden luonteen vuoksi. Mitä ovat nämä löydökset ja millainen ihmiskuva niistä seuraa?
Ensimmäinen löydös on siinä, että sama ympäristö ei tee ihmisiä samanlaisiksi, vaan varmistaa, että ihmisistä tulee erilaisia. Perimä tekee samanlaiseksi, ympäristö erilaiseksi koska sama ympäristö vahvistaa geneettisesti erilaisissa lapsissa eri ominaisuuksia, Keltin-Kangas Järvinen kertoo artikkelissaan. Yhteiskunnallisella tasolla tämän voi tulkita tarkoittavan sitä, että mitä tasa-arvoisemmat lähtökohdat ihmisellä ovat, sitä enemmän geenit merkkaavat elämän valintoja tehdessä. Jopa sosiologit, jotka perinteisesti suhtautuvat penseästi biologiaan viittaaviin selityksiin, pitänevät tätä seikkaa mielenkiintoisena. Toisaalta, monessa maassa yhteiskunnalliset olosuhteet ovat niin eriarvoiset, että geeneillä ei ole niin paljon merkitystä kuin länsimaissa.
Toinen vallankumouksellinen löydös koskee sitä kuinka ihminen omilla, osittain geneettisesti ohjautuvilla valinnoillaan luo oman ympäristönsä. Synnynnäisesti ujosta ja maailmaan vihamielisesti suhtautuvasta henkilöstä on vaikea kouluttaa työelämän kaipaamaa ”sosiaalista verkostoitujaa”, vaikka jotkut käyttävätkin masennuslääkkeitä tai konsultteja muokatakseen persoonaansa enemmän työmarkkinoille kelpaavaksi.
Koulutuksen — koulutettujen lapsista tulee koulutettuja — roolikaan ei ole yksiselitteinen, sillä vanhempien sosioekonominen asema, jota aikaisemmin pidettiin ympäristömuuttujana puhtaimmillaan, koostuu geenitutkijoiden mukaan osittain myös vanhemmille ja lapsille yhteisestä geneettisistä komponenteista. Jotkut kodit pystyvät tarjoamaan osittain geneettisistä syistä lapsilleen enemmän koulutuksellista pääomaa — asenteita, innostavia kirjoja kirjahyllyssä — ja tässä lienee yksi syy pyrkiä panostamaan erityisesti kirjastolaitokseen. Joka tapauksessa, geenien on osoitettu vaikuttavan niinkin erilaiseen käyttäytymiseen kuin TV:n katseluun tai psykologisten arvojen muodostumiseen.
Perimän ja ympäristön vastakkainasettelusta onkin siirrytty tutkimuksessa niiden vuorovaikutusta korostavaan näkemykseen. Psykologinen tutkimus on kuitenkin siinä mielessä mielestäni liian akateemista, että esimerkiksi yleisen kognitiivisen kapasiteetin — se pahamaineinen IQ — merkitystä ihmisen elämässä on mielestäni korostettu liikaa esimerkiksi työelämään sijoittumisen ennustajana. Esimerkiksi Keltinkangas-Järvinen väitti minulle mailissa, että IQ on paras mittari mikä psykologeilla on työelämään sijoittumisen suhteen.
Itse olen paljon enemmän kiinnostunut tunneälyn ja luonteenpiirteiden, psyykkeen talouden, roolista näennäisesti tasa-arvoisessa yhteiskunnassa jossa elämme. Esimerkiksi muodikas konsulttipuhe tunneälystä, jota kuka tahansa voi oppia, näyttäisi tarkemmassa analyysissä pelkistyvän hyvin pitkälle temperamenttipiirteisiin, jolla on geneettinen pohja:
sosiaalisuus, ulospäin suuntautuneisuus jne.
Olenkin Noam Chomskyn kanssa samaa mieltä siitä, että kapitalismin arvosteleminen edellyttää oletusta ihmisluonnosta. Toisaalta meitä ei voi muokata miten sattuu (yleinen ihmisluonto), ja toisaalta ihmiset ovat erilaisia ja tasa-arvon toteutumisessa pitäisikin kiinnittää enemmän huomiota heikoimmassa asemassa oleviin. Kulttuurilla on merkitystä, koska esimerkiksi synnynnäisen ujouden on osoitettu ulospäin suuntautuneisuutta korostavassa USA:ssa johtavan usein huonoon itsetuntoon, kun taas sosiaalista varautuneisuutta arvostavassa Kiinassa näin ei ole.
LISÄTIETOA:
Keltinkangas-järvinen, Liisa: Käyttäytymistieteet ja yliopiston kolmas tehtävä. Tieteessä tapahtuu 5/2008.
Jokela, Markus: Sosiologisia väärinkäsityksiä sosiobiologiasta. Tieteessä tapahtuu 2/2003.
Tieteessä tapahtuu lehti on luettavissa verkossa osoitteessa www.tieteessatapahtuu.fi ja lehden voi halutessaan tilata ilmaiseksi kotiinsa.
sunnuntai 12. lokakuuta 2008
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Pummeista
Toisinaan törmää puheisiin sosiaaliturvan väärinkäytöstä, puhutaan esimerkiksi sosiaalipummeista jotka kusettavat sosiaalitoimea eivätkä mene töihin koska se ei taloudellisesti kannata. On totta, että sosiaaliturvaa pitäisi muuttaa niin, että työnteko olisi aina kannattavaa. Mutta varsinainen sosiaaliturvan väärinkäyttö lienee Suomessa melko vähäistä.
PIKEMMINKIN ongelma on tämän päivän uutisten mukaan siinä, että toimeentulotukea jätetään nostamatta yli 300 miljoonaa euroa vuodessa. Joka toinen toimeentulotukeen oikeutettu jättääkin hakematta tukea!
Olisiko tässä taas yksi syy keskustella kansalaispalkasta?
PIKEMMINKIN ongelma on tämän päivän uutisten mukaan siinä, että toimeentulotukea jätetään nostamatta yli 300 miljoonaa euroa vuodessa. Joka toinen toimeentulotukeen oikeutettu jättääkin hakematta tukea!
Olisiko tässä taas yksi syy keskustella kansalaispalkasta?
lauantai 12. heinäkuuta 2008
Loisista
Lueskelin kirjaa loisista . Kirja oli tyypillinen suomalainen tietokirja eli liian vakavasti kirjoitettu. Tuntuu että Suomessa tieteen popularisointi on niin helkkarin virallista, että lennokkaasti tai muuten hauskasti kirjoittavat tyypit voi laskea yhden käden sormilla (Joo, kahden niistä tutkimukset liikkuvat usein Maapallon ulkopuolella).
No, oli kirjassa paikkapaikoin ihan mielenkiintoisiakin kohtia. Mielenkiintoisin olisi varmasti ollut tieto loisten vaikutuksesta suvullisen lisääntymisen rooliin, ellen olisi sitä jo aikaisemmin Jussi Viitalan kirjasta bongannut. Viitalan sanoin:
Miehet ovat olemassa loisten takia! :)
Toinen mielenkiintoinen tiedonmurunen oli se, että satiaisia tavataan ihmisen lisäksi myös gorilloilla. Ehdin jo naureskella gorillahaaremin satiaisepidemialle, kunnes muistin että nuo laiskimukset parittelevat vain pari kertaa vuodessa.
Kaikenkaikkiaan kirjaa voi suositella oppikirjaksi, koska siitä saa hyvän kokonaiskuvan loisten ja niiden isäntäeliöiden (kirjan esimerkit ovat useimmiten myyristä) vuorovaikutuksesta. Mutta jollei ala muuten herätä jo alkuunsa intohimoja , ei kirja ole järin innostavaa luettavaa.
Muissa historia-tieteissä kuin biologiassa loinen muuten määritellään wikipedian mukaan näin:
"Loinen eli koturi ja joskus myös parasiitti tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Nimitystä käytettiin etenkin Savossa.
No, oli kirjassa paikkapaikoin ihan mielenkiintoisiakin kohtia. Mielenkiintoisin olisi varmasti ollut tieto loisten vaikutuksesta suvullisen lisääntymisen rooliin, ellen olisi sitä jo aikaisemmin Jussi Viitalan kirjasta bongannut. Viitalan sanoin:
Miehet ovat olemassa loisten takia! :)
Toinen mielenkiintoinen tiedonmurunen oli se, että satiaisia tavataan ihmisen lisäksi myös gorilloilla. Ehdin jo naureskella gorillahaaremin satiaisepidemialle, kunnes muistin että nuo laiskimukset parittelevat vain pari kertaa vuodessa.
Kaikenkaikkiaan kirjaa voi suositella oppikirjaksi, koska siitä saa hyvän kokonaiskuvan loisten ja niiden isäntäeliöiden (kirjan esimerkit ovat useimmiten myyristä) vuorovaikutuksesta. Mutta jollei ala muuten herätä jo alkuunsa intohimoja , ei kirja ole järin innostavaa luettavaa.
Muissa historia-tieteissä kuin biologiassa loinen muuten määritellään wikipedian mukaan näin:
"Loinen eli koturi ja joskus myös parasiitti tarkoitti maatalousyhteiskunnassa erään sen alimmilla tasoilla olleen ihmisryhmän edustajaa, joka ei omistanut asuntoaan vaan eli työnantajansa tiloissa. Nimitystä käytettiin etenkin Savossa.
torstai 3. heinäkuuta 2008
Mitä vikaa on työttömyydessä?
Antti Nylèn , ihmetteli jokin aika sitten jossakin naistenlehdessä "mitä vikaa on työttömyydessä", ellei oteta huomioon köyhyyttä. Samaa on ihmetellyt myös kaverini joka Nylènin tapaan tekee töitä. Onko asia todellakin niinkuin prekariaatti iskulauseessaan väittää:
"Hanki elämä, älä työtä".
Ehkä on. Työttömänä olossa ei varmaan ole kauhean paljon negatiivisia juttuja jos tuo elämä on hankittu. Mutta monellako on ja onko sen hankkiminen helppoa?
Prekariaatin iskulause, muistuttaa yhdellä tapaa elämän hankkimisineen samaa mantraa mistä he työelämän muutosta kritisoivat (tosin usein niin vaikeaselkoisesti, että kuuntelen mielummin vaikka Psykologi Liisa Keltinkangas-Järvistä):
Työelämä on muuttunut yhä epävarmemmaksi ja pätkätöiden leimaamaa työkulttuuria leimaakin yhä korostuneempi persoonallisten ominaisuuksien korostaminen.
Pitää olla hyvä tyyppi, ulospäinsuuntautunut ja omata muita sosiaalisia taitoja (näitä ei paljon teollisuuskulttuurissa peräänkuulutettu). Miten hankkia elämä jos ei omaa näitä, suurelta osin geneettisiä ominaisuuksia? Aivan kuten ujon on vaikea muuttaa kokoajan työpaikkaa, ei ujon liene kovinkaan helppoa mennä myöskään suunnittelemaan vallankumousta Empireä lukien. Ei olekaan ihme, että monella ihmisellä ainoita kavereita ovat työkaverit ja työttömyys vie nekin pois. Rupea siinä sitten 40-vee hankkimaan uutta elämää.
Toisaalta, mitä vikaa on työttömyydessä? No mm. se vika, että köyhyys ei ole vain sitä että ei ole rahaa kuluttamiseen. Köyhyys aiheuttaa masennusta ja muita mielenterveyshäiriöitä, stressiä, sydän- ja verisuonitauteja ja laajemmin ottaen tunteen siitä, että minusta ei ole mitään hyötyä (joo, ainahan voisi mennä sinne vapaaehtoistyöhön, kyllä, kyllä...).
Jos työttömän tunnistaakin usein jo vaateuksesta, niin tunnistaa myös kävelytyylistä ja päänasennosta. Tuossa menee pitkäaikaistyötön, alistunut ja stressaantunut jatkuvasta sosiaalisesta vertailusta.
Onneksi pitkäaikaistyöttömät kuolevat nuorena, eihän kaikille pidäkään olla töitä.
"Hanki elämä, älä työtä".
Ehkä on. Työttömänä olossa ei varmaan ole kauhean paljon negatiivisia juttuja jos tuo elämä on hankittu. Mutta monellako on ja onko sen hankkiminen helppoa?
Prekariaatin iskulause, muistuttaa yhdellä tapaa elämän hankkimisineen samaa mantraa mistä he työelämän muutosta kritisoivat (tosin usein niin vaikeaselkoisesti, että kuuntelen mielummin vaikka Psykologi Liisa Keltinkangas-Järvistä):
Työelämä on muuttunut yhä epävarmemmaksi ja pätkätöiden leimaamaa työkulttuuria leimaakin yhä korostuneempi persoonallisten ominaisuuksien korostaminen.
Pitää olla hyvä tyyppi, ulospäinsuuntautunut ja omata muita sosiaalisia taitoja (näitä ei paljon teollisuuskulttuurissa peräänkuulutettu). Miten hankkia elämä jos ei omaa näitä, suurelta osin geneettisiä ominaisuuksia? Aivan kuten ujon on vaikea muuttaa kokoajan työpaikkaa, ei ujon liene kovinkaan helppoa mennä myöskään suunnittelemaan vallankumousta Empireä lukien. Ei olekaan ihme, että monella ihmisellä ainoita kavereita ovat työkaverit ja työttömyys vie nekin pois. Rupea siinä sitten 40-vee hankkimaan uutta elämää.
Toisaalta, mitä vikaa on työttömyydessä? No mm. se vika, että köyhyys ei ole vain sitä että ei ole rahaa kuluttamiseen. Köyhyys aiheuttaa masennusta ja muita mielenterveyshäiriöitä, stressiä, sydän- ja verisuonitauteja ja laajemmin ottaen tunteen siitä, että minusta ei ole mitään hyötyä (joo, ainahan voisi mennä sinne vapaaehtoistyöhön, kyllä, kyllä...).
Jos työttömän tunnistaakin usein jo vaateuksesta, niin tunnistaa myös kävelytyylistä ja päänasennosta. Tuossa menee pitkäaikaistyötön, alistunut ja stressaantunut jatkuvasta sosiaalisesta vertailusta.
Onneksi pitkäaikaistyöttömät kuolevat nuorena, eihän kaikille pidäkään olla töitä.
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Apinoille ihmisoikeudet
EM-kentillä hyvin kunnostautunut Espanja on niittänyt mainetta muillakin areenoilla. Hesari
nimittäin kertoi maan parlamentin päättäneen myöntäneen oikeuden nauttia "elämästä ja vapaudesta" joillekin apinoille. Näitä oikeuksia on perinteisesti pidetty vain ihmisille kuuluvina oikeuksina, kuten jokainen eläintarhassa tai koe-eläinlaboratoriossa vieraillut tietää.
En ole oikeusfilosofian asiantuntija, mutta tällaiseen päätökseen on helppo vastata "jos on oikeuksia, niin missä ovat velvollisuudet?". Toisaalta, esimerkiksi syntyjään vaikeastivammaisella lapsella on muodollisesti täydet ihmisoikeudet vaikka Koko-gorilla eräiden arvioiden mukaan onkin kognitiivisilta taidoiltaan melko lähellä ihmistä. Tuskin ihmisoikeudet siis pitäisi rajata mitenkään älykkyyden tai mahdollisten kykyjen vastata velvollisuuksiin varaan. Itse näkisin Koko-gorillan, joka siis osaa noin 1000 viittomakielen sanaa, mielelläni jossakin parlamentissa ottamassa kantaa maailman ongelmiin. Kielellisestä kyvystä tämä tuskin olisi kiinni. Erään tarinan mukaan Kaliforniassa, jossa Kokon laboratorio sijaitsee, oli ollut yöllä maanjäristys. Kun hoitajat aamulla saapuivat paikalle, niin Koko viittoi hätääntyneenä:
"Paska lattia hyppää". Paska oli pahin sana mitä Koko tiesi.
nimittäin kertoi maan parlamentin päättäneen myöntäneen oikeuden nauttia "elämästä ja vapaudesta" joillekin apinoille. Näitä oikeuksia on perinteisesti pidetty vain ihmisille kuuluvina oikeuksina, kuten jokainen eläintarhassa tai koe-eläinlaboratoriossa vieraillut tietää.
En ole oikeusfilosofian asiantuntija, mutta tällaiseen päätökseen on helppo vastata "jos on oikeuksia, niin missä ovat velvollisuudet?". Toisaalta, esimerkiksi syntyjään vaikeastivammaisella lapsella on muodollisesti täydet ihmisoikeudet vaikka Koko-gorilla eräiden arvioiden mukaan onkin kognitiivisilta taidoiltaan melko lähellä ihmistä. Tuskin ihmisoikeudet siis pitäisi rajata mitenkään älykkyyden tai mahdollisten kykyjen vastata velvollisuuksiin varaan. Itse näkisin Koko-gorillan, joka siis osaa noin 1000 viittomakielen sanaa, mielelläni jossakin parlamentissa ottamassa kantaa maailman ongelmiin. Kielellisestä kyvystä tämä tuskin olisi kiinni. Erään tarinan mukaan Kaliforniassa, jossa Kokon laboratorio sijaitsee, oli ollut yöllä maanjäristys. Kun hoitajat aamulla saapuivat paikalle, niin Koko viittoi hätääntyneenä:
"Paska lattia hyppää". Paska oli pahin sana mitä Koko tiesi.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Ahdistuksesta
Ahdistus on jännä asia. Kuten monet muutkin psykiatriset/psykologiset käsitteet, ahdistuskin on liukunut arkikieleemme niin, että käytämme termiä vaikka harvapa sitä osaa määritellä. Ehkä ahdistus on kuin porno, sen tunnistaa kyllä kun näkee (tai siis kun sitä tuntee)? Toki pornoakin on monenlaista...
Usein kuulee väitettävän, että ahdistuksella on olemassa jokin syy - vaikka se ilmenisi kaikkialla ja kaiken aikaa - ja esimerkiksi oireita hoitavan lääkehoidon sijaan tulisi keskittyä löytämään tuo syy. Esimerkiksi psykoanalyysissä puhutaan oireiden mielekkyydestä. Lääkkeiden ja terapian vastakkainasettelu elääkin ainakin maallikoiden keskuudessa yleisenä ja olenpa törmännyt jopa suoranaiseen lääketieteelliseen kalvinismiin eli näkemykseen, että pillerin popsiminen on jo sinällään väärin.
Eräs mielenkiintoinen näkökulma ahdistukseen, on ns. James-Langen tunneteoria. Sen mukaan tunteet, esimerkiksi ahdistus, olisivat seurauksia kehon reaktioista eikä toisinpäin. Minua siis ahdistaa, koska rintaani sattuu. En tiedä miten uskottava teoriaa tänäpäivänä pidetään, saati että osaisin selittää mikä on se fysiologinen reaktio joka rintakivun aiheuttaa.
Jokatapauksessa ahdistukseen liittyvät fyysiset oireet valaisevat hyvin lääketieteen ongelmallista suhdetta mielen ja ruumiin -vastakkainasetteluun. Voiko niitä erottaa?
Toisaala, erot yksilöiden välillä ovat huimia. Itse olen esimerkiksi törmännyt henkilöön, joka ei voinut uskoa että ahdistus tuntuisi fyysisenä kipuna rinnassa.
Mitä tulee taas ahdistuksen suhteeseen esimerkiksi masennukseen, niin toinen voi johtaa toiseen ja kaipa myös päinvastoin. Tukiasemalla eräs psykiatri väitti masennuksen ja ahdistuksen eräs diagnostinen eron olevan siinä, että jälkimmäisen kourissa kyllä pystyy työnsä tekemään, edellisen ei.
Tämä lausunto tuskin pätee lyhytaikaiseen, riipaisevaan ahdistukseen. Se on helvettiä se, mutta kaipa sen kestää.
En kuitenkaan usko, että ahdistuksesta on juuri mitään hyötyä. Kärsimys ei pahemmin ihmistä jalosta ellei kyseessä ole kestävyysurheilija tai kirjailija.
Myöskin evoluutiopsykologiset selitykset ahdistuksen alkuperästä eräänlaisena varoitussignaalina ovat toki mielenkiintoisia, mutta vaikeita testata. Ja mitä hyötyä ahdistuneella onkaan tiedosta, että taipumus siihen on syntynyt vaikkapa estämään lauman ulkopuolelle joutuminen? Toisaalta,koska yksilöiden väliset erot reagoida ahdistuneesti samassakin tilanteessa ovat valtavan suuria, niin evoluutionäkökulman pitäisi olettaa myös temperamenttierojen olevan evoluution tuote. Tämä tietääkseni on tänäpäivänä melko uskottava väite.
Usein kuulee väitettävän, että ahdistuksella on olemassa jokin syy - vaikka se ilmenisi kaikkialla ja kaiken aikaa - ja esimerkiksi oireita hoitavan lääkehoidon sijaan tulisi keskittyä löytämään tuo syy. Esimerkiksi psykoanalyysissä puhutaan oireiden mielekkyydestä. Lääkkeiden ja terapian vastakkainasettelu elääkin ainakin maallikoiden keskuudessa yleisenä ja olenpa törmännyt jopa suoranaiseen lääketieteelliseen kalvinismiin eli näkemykseen, että pillerin popsiminen on jo sinällään väärin.
Eräs mielenkiintoinen näkökulma ahdistukseen, on ns. James-Langen tunneteoria. Sen mukaan tunteet, esimerkiksi ahdistus, olisivat seurauksia kehon reaktioista eikä toisinpäin. Minua siis ahdistaa, koska rintaani sattuu. En tiedä miten uskottava teoriaa tänäpäivänä pidetään, saati että osaisin selittää mikä on se fysiologinen reaktio joka rintakivun aiheuttaa.
Jokatapauksessa ahdistukseen liittyvät fyysiset oireet valaisevat hyvin lääketieteen ongelmallista suhdetta mielen ja ruumiin -vastakkainasetteluun. Voiko niitä erottaa?
Toisaala, erot yksilöiden välillä ovat huimia. Itse olen esimerkiksi törmännyt henkilöön, joka ei voinut uskoa että ahdistus tuntuisi fyysisenä kipuna rinnassa.
Mitä tulee taas ahdistuksen suhteeseen esimerkiksi masennukseen, niin toinen voi johtaa toiseen ja kaipa myös päinvastoin. Tukiasemalla eräs psykiatri väitti masennuksen ja ahdistuksen eräs diagnostinen eron olevan siinä, että jälkimmäisen kourissa kyllä pystyy työnsä tekemään, edellisen ei.
Tämä lausunto tuskin pätee lyhytaikaiseen, riipaisevaan ahdistukseen. Se on helvettiä se, mutta kaipa sen kestää.
En kuitenkaan usko, että ahdistuksesta on juuri mitään hyötyä. Kärsimys ei pahemmin ihmistä jalosta ellei kyseessä ole kestävyysurheilija tai kirjailija.
Myöskin evoluutiopsykologiset selitykset ahdistuksen alkuperästä eräänlaisena varoitussignaalina ovat toki mielenkiintoisia, mutta vaikeita testata. Ja mitä hyötyä ahdistuneella onkaan tiedosta, että taipumus siihen on syntynyt vaikkapa estämään lauman ulkopuolelle joutuminen? Toisaalta,koska yksilöiden väliset erot reagoida ahdistuneesti samassakin tilanteessa ovat valtavan suuria, niin evoluutionäkökulman pitäisi olettaa myös temperamenttierojen olevan evoluution tuote. Tämä tietääkseni on tänäpäivänä melko uskottava väite.
tiistai 17. kesäkuuta 2008
Dopingista
KP Kyrö on sitten viimein avannut sanaisen arkkunsa hiihdon doping-jupakassa. On kyllä helppo tarjuta miksi urheilussa doping on niin moraalinen aihe:
homma kummiskin perustuu siihen, että kaikki lähtevät samalta viivalta ja doping-rikkoo tuon periaatteen.
Toisaalta, jokainen tietää että ei urheilussa eikä sen puoleen muussakaan yhteiskunnallisessa toiminnassa mistään samalta viivalta lähdetä. Toisilla on paremmat geenit, harjoitusolosuhteet (hallit, koulut jne.)...
Itse en kyllä oikein tajua sitä tekopyhyyden määrää, joka dopingin suhteen on. Kukaan "meistä" ei käytä, mutta "nuo" varmasti käyttävät. Eikö peli olisi rehellisempää jos tehtäisiin kaksi sarjaa:
Toiseen ne jotka saavat käyttää mitä haluavat ja toisaan ne jotka joutuvat pissaamaan purkkiin vaikka kerran viikkoon?
Tuo purkkiin-pissaamis-vapaa-sarja voisi houkutella myös uusia kasvoja urheilun pariin, sillä muistan lukeneeni Martti Vainiota käsittelevästä teoksesta "Tuskien taival" kutakuinkin seuraavaa:
Kaikista ei ole pissaamaan purkkiin!
Ainakaan perustelu, että doping on niin ja niin vaarallista ja urheilu on terveyden perikuva, ei oikein toimi. Huippu-urheilu ilman dopingiakin on kohtuullisen epäterveellistä kropan rääkkäämistä (esim. urheiluvammat!) ja toisaalta laiton doping se vasta epäterveellistä onkin, kun urheilija joutuu kaikenmaailman puoskareiden luona käymään.
Itsehän en ole urheilija enkä väitä että asiasta niin paljon tietäisin, saatika tajuisin mitä on olla huippu-urheilija, mutta nämä seikat vaan tulivat mieleen.
homma kummiskin perustuu siihen, että kaikki lähtevät samalta viivalta ja doping-rikkoo tuon periaatteen.
Toisaalta, jokainen tietää että ei urheilussa eikä sen puoleen muussakaan yhteiskunnallisessa toiminnassa mistään samalta viivalta lähdetä. Toisilla on paremmat geenit, harjoitusolosuhteet (hallit, koulut jne.)...
Itse en kyllä oikein tajua sitä tekopyhyyden määrää, joka dopingin suhteen on. Kukaan "meistä" ei käytä, mutta "nuo" varmasti käyttävät. Eikö peli olisi rehellisempää jos tehtäisiin kaksi sarjaa:
Toiseen ne jotka saavat käyttää mitä haluavat ja toisaan ne jotka joutuvat pissaamaan purkkiin vaikka kerran viikkoon?
Tuo purkkiin-pissaamis-vapaa-sarja voisi houkutella myös uusia kasvoja urheilun pariin, sillä muistan lukeneeni Martti Vainiota käsittelevästä teoksesta "Tuskien taival" kutakuinkin seuraavaa:
Kaikista ei ole pissaamaan purkkiin!
Ainakaan perustelu, että doping on niin ja niin vaarallista ja urheilu on terveyden perikuva, ei oikein toimi. Huippu-urheilu ilman dopingiakin on kohtuullisen epäterveellistä kropan rääkkäämistä (esim. urheiluvammat!) ja toisaalta laiton doping se vasta epäterveellistä onkin, kun urheilija joutuu kaikenmaailman puoskareiden luona käymään.
Itsehän en ole urheilija enkä väitä että asiasta niin paljon tietäisin, saatika tajuisin mitä on olla huippu-urheilija, mutta nämä seikat vaan tulivat mieleen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)