Ahdistuksesta

Ahdistus on jännä asia. Kuten monet muutkin psykiatriset/psykologiset käsitteet, ahdistuskin on liukunut arkikieleemme niin, että käytämme termiä vaikka harvapa sitä osaa määritellä. Ehkä ahdistus on kuin porno, sen tunnistaa kyllä kun näkee (tai siis kun sitä tuntee)? Toki pornoakin on monenlaista...

Usein kuulee väitettävän, että ahdistuksella on olemassa jokin syy - vaikka se ilmenisi kaikkialla ja kaiken aikaa - ja esimerkiksi oireita hoitavan lääkehoidon sijaan tulisi keskittyä löytämään tuo syy. Esimerkiksi psykoanalyysissä puhutaan oireiden mielekkyydestä. Lääkkeiden ja terapian vastakkainasettelu elääkin ainakin maallikoiden keskuudessa yleisenä ja olenpa törmännyt jopa suoranaiseen lääketieteelliseen kalvinismiin eli näkemykseen, että pillerin popsiminen on jo sinällään väärin.

Eräs mielenkiintoinen näkökulma ahdistukseen, on ns. James-Langen tunneteoria. Sen mukaan tunteet, esimerkiksi ahdistus, olisivat seurauksia kehon reaktioista eikä toisinpäin. Minua siis ahdistaa, koska rintaani sattuu. En tiedä miten uskottava teoriaa tänäpäivänä pidetään, saati että osaisin selittää mikä on se fysiologinen reaktio joka rintakivun aiheuttaa.

Jokatapauksessa ahdistukseen liittyvät fyysiset oireet valaisevat hyvin lääketieteen ongelmallista suhdetta mielen ja ruumiin -vastakkainasetteluun. Voiko niitä erottaa?
Toisaala, erot yksilöiden välillä ovat huimia. Itse olen esimerkiksi törmännyt henkilöön, joka ei voinut uskoa että ahdistus tuntuisi fyysisenä kipuna rinnassa.

Mitä tulee taas ahdistuksen suhteeseen esimerkiksi masennukseen, niin toinen voi johtaa toiseen ja kaipa myös päinvastoin. Tukiasemalla eräs psykiatri väitti masennuksen ja ahdistuksen eräs diagnostinen eron olevan siinä, että jälkimmäisen kourissa kyllä pystyy työnsä tekemään, edellisen ei.
Tämä lausunto tuskin pätee lyhytaikaiseen, riipaisevaan ahdistukseen. Se on helvettiä se, mutta kaipa sen kestää.

En kuitenkaan usko, että ahdistuksesta on juuri mitään hyötyä. Kärsimys ei pahemmin ihmistä jalosta ellei kyseessä ole kestävyysurheilija tai kirjailija.
Myöskin evoluutiopsykologiset selitykset ahdistuksen alkuperästä eräänlaisena varoitussignaalina ovat toki mielenkiintoisia, mutta vaikeita testata. Ja mitä hyötyä ahdistuneella onkaan tiedosta, että taipumus siihen on syntynyt vaikkapa estämään lauman ulkopuolelle joutuminen? Toisaalta,koska yksilöiden väliset erot reagoida ahdistuneesti samassakin tilanteessa ovat valtavan suuria, niin evoluutionäkökulman pitäisi olettaa myös temperamenttierojen olevan evoluution tuote. Tämä tietääkseni on tänäpäivänä melko uskottava väite.